Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

PIENI ELÄMÄNALKU YLLÄTYKSIÄ TÄYNNÄ

4.6.2007 aamulla heräsin kun pikkuhousuni kastuivat, se on lapsivettä, arvasin. Rupesi jännittämään. Mieheni oli navetalla. Vanhemmat lapset nukkuivat. Kävin kertomassa navetalle uutiset, tänään todennäköisesti lähdettäisiin käymään TAYSissa. Soitin synnytysvastaanottoon ja kehottivat käymään ainakin näyttäytymässä. Meiltä matka sairaalaan kestää hieman toista tuntia. Yhtään ei supistellut. Soitin myös sukulaisilleni, vanhempani tulivat kotolaisiksi. Lähdimme ajelemaan Tampereelle kaikessa rauhassa kun mieheni tuli navetalta. Tankkasimme vielä auton mennessämme. Laskettu aika oli 13.6. Sairaalassa olikin synnytysvastaanotto remontin takia aivan eri suunnalla kuin edellisellä synnytysreissullani. Kävelimme pitkän matkan parkkipaikalta synnytysvastaanotolle. Onneksi ei ollut kiire, totesimme naureskellen toisillemme.

"Ette te enään kotiin pääse, kyllä tämä on jo käynnissä", totesi minut tutkinut hoitaja, " Käykää vaikka kahvilla ja käveleskelkää lähialueella. Parin tunnin päästä katsotaan tilanne uudestaan." Parin tunnin päästä tunsin jo supistuksiakin, mutta eivät vielä olleet kivuliaita. Käytiin "katsastuksessa" ja taas odotellaan, sanottiin. Kävelimme vielä uudestaankin kahvilaan, mutta minulle ei enään kahvi maistunut, enkä enään halunnut istuutua, sen verran rupesi jo polttelemaan. Menimme takaisin odottelemaan synnytysvastaanoton odotustilaan. Istuin ja seisoin vuoronperään. Selailin lehtiä. Ja heijattelin itseäni supistusten aikana. Olimme kyllä aivan innoissamme, kohta saisimme sen ihanan iltatähtemme syliimme. Sitten menin jo huhuilemaan, että nyt tuntuu jo niin voimakkaita supistuksia, että olisikohan aika siirtyä seuraavalle osastollle. Niinhän se oli. Kello oli noin kolme iltapäivällä kun pääsimme synnytyssaliin. Keskustelimme kätilön ja kätilöopiskelijan kanssa kivunlievityksistä, jotka minulle sopisivat. Olin aikaisemmissa synnytyksissäni (1997 ja 2000) käyttänyt ilokaasua ja sitten kohdunkaulanpuudutusta, mikä varmaan olisi nytkin hyvä. Kohdunkaula on auennut melko nopeasti ja epiduraali ei olisi ehtinyt vaikuttamaan.

Pallon päällä keikuin ensin ja sitten otin ilokaasua kun rupesi siltä tuntumaan. Puudutteen sain kun kohdunkaula oli 7 senttiä auki. Eikä pitkää aikaa kulunut kun työnnätytti tosi lujaa. Mieheni kutsui kätilön paikalle ja sitten sain luvan työntää.

Vauva tuli heti yhdellä työnnöllä ulos, todella vauhdikkaasti. Kello oli 19.08. Enpä todellakaan muistanut että synnytys tekee näin kipeätä. Aika oli kullannut muistot, luulisin. Mutta vauvan kun sain rinnalleni, ei kivut enään tuntuneet missään. "Onko se tyttö vai poika?". kysyin. Tuossa vaiheessa ei tullut mieleen että mitään muuta tärkeätä olisikaan kuin tietää kumpaa sukupuolta vauvamme on. Minä iloitsin ihanasta kolmikiloisesta poikavauvasta. Vauva itki hieman alussa, mikä oli ihana kuulla. Se on vain väsynyt syntymästä kun tuli niin nopeasti. Kaikki muistikuvat tulevat pätkinä, en muista missä järjestyksessä kuka sanoi mitä. Kätilö oli liian hiljaa, ajattelin. Hänen tulisi iloita paljon enemmän tästä ihanasta vauvasta. Hän tietenkin mietti mitä meille uskaltaisi epäilyksistään kertoa. Hän sanoi että vauvalla on luomet kovin turvoksissa, ja pyytää lastenlääkäriä katsomaan. Lääkärikin oli mielestäni vaitonainen, mutta niinhän ne usein ovatkin. Vauva ei jaksanut imeä rintaa, mutta oli ihana pitää häntä vatsan päällä. Siitä minulla ei ole muistikuvaa että vauva olisi ollut mitenkään velton tuntuinen. Pesujen ja punnitusten jälkeen vauvalle laitettiin saturaatiomittari ja sitä seurailtiin jonkin aikaa. Koska vauvalla oli happivajausta, se siirrettäisiin lastenosastolle hoitoon. Saimme saatella hänet sinne. Silloin kätilömme uskalsi kertoa meille epäilyksensä Downin syndroomasta. Mutta hän korosti, että nämä ovat vain aavistuksia. Mitään varmaa ei hänkään voisi sanoa, mutta vauvan piirteet olivat kuulemma hyvin sellaiset kuin Down-vauvoilla on.

Minä en uskonut ollenkaan, että tuolla ihanalla vauvallamme voisi olla Downin oireyhtymä. En halunnut ajatella sitä asiaa ollenkaan. Vauvan sydän ultrattiin heti lastenosastolle tullessamme. Mitään hälyttävää ei ollut ja perusteellisempi ultra tehtäisiin seuraavana päivänä. Vaikeinta oli ehdottomasti jättää vauva osastolle ja lähteä itse synnyttäneiden osastolle. Onneksi saimme oman huoneen, missä sai olla omassa rauhassa.

Jossain vaiheessa muistimme lähettää läheisimmille syntyneestä vauvasta, mutta emme aivan pian vauvan synnyttyä. Meillä molemmilla varmasti pyöri satoja asioita mielessä, emmekä tienneet kuinka pitäisi suhtautua näihin epäilyksiin. Mieheni jäi yöksi kanssani. Yö nojatuolissa ei varmaan ollut mukavimmasta päästä, mutta tuskin olisin nukkunut silmäystäkään jos olisin jäänyt yksin. Toisaalta mielessä oli huoli vauvasta kuinka se siellä lastenosastolla voi ja toisaalta tämä Down-asia kuitenkin muhi jossain mielen sopukoissa, vaikkakin suljin sen vielä tehokkaasti taka-alalle.

©2017 downtiitus - suntuubi.com